melukat: heinäkuuta 2013

Olen jo jonkin aikaa ajatellut tekeväni postauksen tästä aiheesta, ja nyt vihdoin teen sen.

Vertailukohteina ovat Dooris, keskikokoinen villakoira, ex-ongelmakoira joka muutti elämääni 3½-vuotiaana. Nyt yhteiselomme on kestänyt jo viisi vuotta.
Kiinanharjakoiran naku versio Mörkö, joka muutti meille 8-viikkoisena. Ensimmäinen koirani, joka on pentuna tullut, kohta vuoden ikäinen.

Alunperin ajatus villakoiran hankkimiseen tuli sen allergiaystävällisestä turkista. Olin pitkään haaveillut koirasta, ja vihdoin vanhempani suostuivat ottamaan koiran. Pohdimme erilaisia allergiaystävällisiä rotuja, ja villakoira vaikutti parhaalta.

Löysimme Apulasta ilmoituksen Dooriksesta. Otimme yhteyttä senhetkiseen omistajaan, ja sovimme tapaamisen. Dooriksen perhe tuli käymään meillä Dooriksen kanssa, ja vaikutimme parhaalta ehdokkaalta. Moni muukin oli kiinnostunut Dooriksesta, mutta viikon kuluttua ensimmäisestä tapaamisesta lähdimme hakemaan Doorista meille kotiin.

Minä, ja koko perheemme oli innoissaan uudesta koirasta. Meille tullessaan Dooris oli melkoinen turjake, ja ensimmäisen trimmauksen jälkeen oli pieni yllätys, millainen pikku puudeli sieltä turkin alta löytyi. Dooriksella ilmeni käytösongelmia hihnakäytöksessä ja se oli todella arka jos meille tuli vieraita. Taisin olla 13-vuotias kun Dooris meille tuli, ja välillä meinasi tulla epätoivoinen olo. Lenkit olivat kamalia, ja Dooriksen arkuus suretti. Jotenkin kuitenkin ajan kuluessa olen onnistunut kasvattamaan Dooriksesta hyvän koirakansalaisen. Doorista ei oltu edellisessä kodissa koulutettu eikä sosiaalistettu. Dooris ei ollut päässyt kunnon lenkeille, eli se ei ollut tottunut liikenteeseen ja muihin lenkkeilijöihin. Meillä Dooris kuitenkin sai itsevarmuutta, kun se pääsi tapaamaan mukavia koiria ja ihmisiä. Suurin vaikutus Dooriksen muuttuneeseen käytökseen onkin mielestäni se, että Dooris on saanut itsevarmuutta.

Suomen villakoirakerhon sivuilla sanotaan näin:

"Rakastettu perheenjäsen, ihanteellinen lenkkikaveri,tyylikäs näyttelykoira ja monipuolinen
harrastuskoira."

"Villakoira on luonteeltaan iloinen ja vilkas. Se nauttii keskipisteenä olemisesta. Lisäksi villakoira on miellyttämisenhaluinen ja oppimiskykyinen. Villakoira pitää toiminnasta ja se sopii monipuoliseen harrastustoimintaan."

"Villakoira on tunnettu oppimiskyvyistään ja myös sen muut luonteen ominaisuudet tekevät sen kouluttamisen mukavaksi ja helpoksi, joten se on ihanteellinen TOKO-koira kokoon katsomatta."

Niin totta.

Dooris on oppii todella nopeasti uusia temppuja, ja tykkää käyttää päätään. Dooriksen kanssa olemme harrastelleet tokoa, agilitya, koiratanssia ja rally-tokoa. Ei mitään niin kovin tavoitteellisesti, vaan omaksi iloksi. Tällä hetkellä harrastamme rally-tokoa avo-luokassa. Ainoa syy miksemme ole vielä voittajaluokassa, taitaa olla oma hermoiluni.

Dooris on miellyttämisenhaluinen ja älykäs, sekä ahne, mikä tekee siitä hyvän harrastuskaverin. Dooriksen menneisyys voi välillä vaikuttaa harrastamiseen, tai ainakin aluksi vaikutti. Doorikselle oli alussa aivan uutta olla monen koiran ja ihmisen kanssa kentällä.

Nykyään Dooris on itsevarma eikä enää pelkää ihmisiä. Olen Dooriksen ykkösihminen, ja on muutamia muita ihmisiä joista Dooris erityisesti pitää. Kuitenkin Dooris on hieman pidättyväinen, sitä ei vaan vieraat kiinnosta. Paitsi jos vieraalla ihmisellä on herkkua. Tässä asiassa Dooris taitaakin hieman erota muista villakoirista, tai ainakin minusta tuntuu että monet villakoirat ovat sellaisia kaikkien kavereita, ja pitävät kaikista ihmisistä. Toisaalta, yksilöt ovat erilaisia. Dooris tulee toimeen koirien kanssa, mutta vain harvat vieraat koirat kiinnostavat sitä. On harvinaista, kun Dooris tapaa uuden koiran ja alkaa kutsumaan sitä leikkiin. Tuttujen koirien, joiden kanssa Dooris on paljon tekemisissä, Dooris tykkää leikkiä. Vieraisiin koiriin tutustuttaessa Dooris on lähinnä välinpitämätön. Dooriksella on kova metsästysvietti, jotai ei kaikilla villakoirilla ole. Kai se on niin, että joillain villakoirilla ei ole minkäänlaista viettiä, ja joillain todella kova. Dooris on omanlaisensa puudeli, nyt jo vanha rouva. Toisaalta Dooris vaikuttaa välillä nuorelta tytöltä, mutta toisaalta vanhuuden huomaa joissain tilanteissa. Toivottavasti Dooris on luonani vielä kauan.

Mörkö naperona kasvattajalla.

Ensimmäistä kertaa uudessa kodissa.

Lähes vuoden ikäisenä Mörkö näyttää jo harjakoiralta.

Kiinanharjakoiran hankkimiseen ensimmäinen ajatus tuli taas allergiaystävällisyydestä. Harjakoiralla on hauska ulkonakö, nimenomaan nakulla, ja luonnekin tuntui mukavalta. Pieni harjakoira sopisi hyvin puudelimme kaveriks. Vielä kun äitini uudella työkaverilla oli tulossa harjakoiran pentuja, päätin että harjakoira meille tulee. Juttelin kasvattajan kanssa, ja kohta pennut jo syntyivätkin. Pentueessa oli vain yksi naku pentu, tyttö, eli juuri täydellinen meille. Pari viikkoa ennen luovutusta kasvattaja kuitenkin huomasi, että pennun silmissä oli jokin vialla. Lopulta päädyimme siihen, että pentu jäisi kasvattajalle.
Jossain vaiheessa aloin taas jutella kasvattajan kanssa, ja hän ehdotti että seuraavasta pentueesta hän antaisi minulle nakun tytön sijoitukseen, jos sellainen syntyisi. Sain odottaa jännityksessä ja malttamattomana yli vuoden. Ensin odoteltiin koiran juoksussa, sitten tiineyttä, sitten sitä, millaisia pentuja sieltä tulee. Lopulta pentueeseen tuli kaksi naku tyttöä, musta ja ruskea. Kasvattaja päätti sijoittaa mustan, ja niin Mörkö tuli meille. Alun perin olimme ajatelleet nimeksi Orvokkia, mutta kun pentu ei näyttänyt Orvokilta, siitä tuli jotenkin Mörkö. Monet ihmiset ovat ehtineet ihmetellä nimeä.
Olin innoissani pennusta, ja vähän jännittikin, osaanko sen nyt kasvattaa. Kaipa Möröstä on melko kelpo koirakansalainen tullut, vähän vaan on arka ja räkyttäjä. Möröstä huomasi jo pentuna että se oli vähän arka, mikä onkin aika tavallista harjakoirilla. Toisaalta Mörkö oli pentuna joissain tilanteissa todella reipas. Mörkö haukkuu kotona vieraille ja välillä lenkillä koirille. Välillä Mörkö menee todella hyvin ohi koirista, ja välillä taas raivohulluna. Yleensä ohitukset menevät hyvin, mutta jos lenkillä pysähdymme tapaamaan uutta koiraa, Mörkö on aivan kauhuissaan. Mutta vähän aikaa kun on uuden koiran kanssa oltu, se onkin ihan okei. Uusien ihmisten ja koirien kanssa mörkö lämpenee hyyyvin hitaasti. Alussa se on aivan kauhuissaan, mutta hetken kuluttua uusi tuttavuus onkin jo Mörön paras kaveri.
Mörkö eroaa Dooriksesta siinä, että se on sosiaalisempi koirien kanssa. Tai en tiedä sosiaalisempi, mutta ainakin leikkii enemmän uusienkin tuttavuuksien kanssa. myös ihmisten kohdalla Mörkö eroo Dooriksesta; kun ihminen on Mörön mielestä kiva, se kyllä näyttää rakkautensa ihmiselle.
Mörkö inhoaa kylmyyttä, ja tärisee usein sohvalla, jos ei sen mielestä ole tarpeeksi lämmin. Talvella Mörkö makoili aina takkatulen ääressä. Mörkö nukkuu vieressäni, ihan kiinni minussa ja peiton alla. Talvella Mörköä saikin pukea, ja oli oikeastaan hyvä että Mörkö tottui melko pian kylmyyteen ja vaatteisiin. Välillä lenkkeily tosin on rasittavaa, jos sataa tai on satanut. Mörkö inhoaa sadetta ja vettä, ja varsinkin lenkin alussa sitä saa vetää perässä. Siinä Dooris ja Mörkö eroavat. Doorista ei mikään säätila haittaa, se olisi aina lähdössä innoissaan lenkille. Mörkö on siitä mukava, ettei sillä ole metsästysviettiä. Mörkö tykkää kissoista ja marsuista, kaikista elukoista.

Olimme Mörön kanssa talvella pentukurssilla, ja keväällä aloitimme pentuagilityn. Kun ryhmässä on "harrastuskoirarotuja", rotujen erot kyllä huomaa. Toiset koirat saattavat edetä noepammin asioista, muttei minulle ole mikään kiire Mörön kanssa.

Suomen Kiinanharjakoirat ry:n sivuilla lukee:

"Kiinanharjakoira ei ole työkoira ja sitä pitää kannustaa "työn" ekoon eri tavoin kuin ns. työrotuja joille jo itse työ on palkinto. Oikea motivointi ja onnistunut palkkaus eivät siis saa olla itsestäänselvyyksiä harjakoiran kanssa työskennellessä. Toisinaan nirso ja ylemmyydentuntoinen harjakoira saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia omistajalleen, etenkin jos treenikavereina on rotuja joille pelkkä vinkulelun vinkaisu on suuri kiitos. Harvassa on kuitenkin ne koirat, joita ei omistajan kanssa puuhailu ja namien mussuttaminen kiinnostaisi! Edes kiinanharjakoira ei kieltäydy kehuista!"

Kuvaa aika hyvin meidän harrastamista. Mörkö ei ole ehkä niin fiksu ja nopea oppimaan kuin villakoira, mutta kyllä sekin oppii. Välillä Mörköä ei huvita tehdä jotain estettä, tai se haluaa jättää pari estettä väliin että pääsisi nopeammin namikipolle. Mutta Mörkö kyllä osaisi mennä ne kaikki esteet, vaikkei huvittaisikaan. Mörkö hakee jo hyvin esteitä ja irtoaa niille, välillä ei vaan huvita. Joskus radanpätkää tehdään monta kertaa, ja toistoja tulee varsinkin jos Mörkö ei heti tee oikein. Jossain vaiheessa Mörköä saattaa alkaa kyllästyttää sellainen hinkkaaminen, ja se tekee koko radanpätkän oikein, ihan ilman mitään ohjauksia tai käskyjä.

Joskus olin vähän huolissani, miten Dooris suhtautuisi uuteen tulokkaaseen, ja miten koirien yhteielo sujuisi. Turhaan olin huolissani! Aluksi Doorista vähän epäilytti uusi pentu, mutta nopeasti Dooris hyväksyi Mörön. Nykyään ne nukkuvat ja leikkivät yhdessä. Oli ihana hetki, kun ensimmäistä kertaa näki koirien leikkivän yhdessä, tai nukkuvan kylki kyljessä. Mörkö ottaa Dooriksesta mallia, sekä hyvässä mutta myös pahassa. Enää en osaisi tai haluaisi elää vain yhden koiran kanssa. Nyt, kun olen elänyt kahden koiran kanssa, olen tajunnut, että koira todellakin tarvitsee lajitoveria.

Siskoni sai rippilahjaksi uuden kameran, ja päästiin testaamaan sitä eilen Korkeasaareen. Tässä siis muutamia kuvia!

Eläintarhassa oli ihan mukavaa. Ensimmäisenä menimme kissalaaksoon, missä ei näkynt kissan kissaa. Tai jos näkyi, siitä näkyi enintään häntä. Yhdessä aitauksessa oli kuitenkin aktiivisia lumileopardin pentuja, jotka kävelivät ympäri aitausta ja tekivät välillä hurjia loikkia toistensa kimppuun. Tämän jälkeen kävimme pyörimässä muualla. Kun tulimme takaisin kissalaaksoon, kissapedot alkoivat heräillä. Saimme siis nähdä tiikerin, ja varsinkin leijonan melko läheltä. Ruokinta oli alkamassa, ja tämä varmaan sai kissat liikkeelle. Ruokinnan ajasta oli ilmoitettu yleisölle, mutta en nähnyt mitään ruokinnasta. Oli aika huonosti järjestetty, vain muutama ihminen näki ruokinnan kunnolla. Ja ruokintakin oli vain puun oksasta roikkuva lihaa sisältävä pahvilaatikko, josta leopardi ei edes kiinnostunut. Noh, tärkeintä oli että nähtiin niitä kissoja. Aivan uusi tuttavuus minulle oli manuli, josta ei nyt valitettavasti ole kuvaa. En ollut koskaan kuullutkaan manulista, pienestä kissapedosta. Kierroksen aikana näimme paljon eläimiä, rahat eivät siis menneet hukkaan. Olin viimeksi käynyt Korkeasaaressa kymmenen vuotta sitten, eli en tiennyt millainen puisto nykyään on. En kuitenkaan joutunut pettymään. Korkeasaaren lisäksi olen käynyt Ähtärin eläinpuistossa, sekä Prahan eläintarhassa. Ähtäriin verrattuna ainoa huono puoli oli sekavuus ja sokkeloisuus. Ähtärin puistossa oli selkeä reitti jota kierretään, Korkeasaaressa taas pyöritään miten sattuu. Välillä oli hankaluuksia karttojenkaan avulla löytää eläimiä, kartatkin olivat jotenkin sekavia. Ähtärin ja Korkeasaaren eläimistöissäkin oli eroja. Prahan puisto oli isompi, ja siellä oli paljon enemmän eläimiä. Siellä eläinten tilatkin olivat paremman näköisiä, ja tehty yleisöä ajatellen. Siellä eläimet näki todella helposti, ilman näköesteitä.

Mitenkäs eläintarhojen eettinen puoli? Mielestäni on tärkeää, että ihmiset pääsevät näkemään eksoottisia ja kotimaisen luonnon eläimiä. Eläinten aitauksilla on infoa eläimestä ja sen levinneisyydestä, sekä mahdollisesta uhanalaisuudesta. Mielestäni eläintarhojen tärkein tehtävä onkin suojella uhanalaisia lajeja, lajeja joita ei välttämättä edes esiinny luonnossa. Korkeasaaressakin on ainakin muutamalle kissapedolle suojeluohjelma.

Oli ihanaa päästä näkemään eläimiä, mutta välillä eläimet alkoivat lähinnä säälittää, suurin syy oli eläinten pieni elintila. Jotkin aitaukset näyttivät melko hyviltä ja suurilta, mutta kun vertaa luonnossa elävän eläimen elintilaan, aitaukset ovat säälittävän kokoisia. Luonnossa leijona voi liikkua monia kilometrjeä päivässä, eläintarhassa leijonan aitauksen halkaisija ei ole lähelläkään kilometriä. Leijona saa eläintarhassa hyvää ruokaa ja hoitoa, muttei pääse metsästämään. Pieni virikkeeksi tarkoitettu pahvilaatikko on kaukana metsästämisestä.

Mitäs mieltä te olette eläintarhoista? Mikä on paras/kamalin eläintarha, jossa olet vieraillut?